tiistai 1. marraskuuta 2016

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus. (Vähän myös kirjamessuista)




Olin viime lauantaina Helsingin Kirjamessuilla Bonnierin järjestämällä kirjabloggaajien brunssilla, jossa kirjailijavieraina teoksistaan kertomassa olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Riitta Jalonen, Tuula-Liina Varis ja Hannu Mäkelä. Erityisesti Andersson, Varis ja Mäkelä ovat jo pitkään olleet suuria suosikkejani. Snellmaniakin olen jonkin verran lukenut, mutta Riitta Jalonen on kohdallani täysin tyhjä lehti. Tilaisuuden myötä innostuin kuitenkin myös Jalosesta ja hänen uusimmasta kirjastaan Kirkkaus, joka on fiktiivinen kertomus uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta. Ystävällisesti Bonnier oli varannut jokaisen kirjailijan teoksia mukaan otettaviksi, joten lähdin mieluisan saalin kera tilaisuudesta jatkamaan vaeltelua messualueelle.

Ennen tilaisuutta olin ehtinyt lukea Mäkelän uusimman teoksen Muistan. Vapaus, joka on hänen omaelämäkerrallisen sarjansa viides ja viimeinen osa. Siinä Mäkelä kertoo, miten hän irtisanoutuu vakituisesta työstään Otavalla ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tarkoittaa paitsi mahdollisuutta säädellä omaa aikaansa niin myös taloudellista epävarmuutta, kun kiinteä kuukausipalkka muuttuu satunnaisimmiksi kirjailijantuloiksi. Ajoittaisista taloudellisista aallonpohjista huolimatta Mäkelä toteaa, ettei ole kertaakaan katunut ratkaisuaan, vaan päinvastoin kiittänyt itseään, että uskalsi lähteä ja heittäytyä.

Vapautta koen eniten kun olen kotona, kun kuljen luonnossa, kun kuuntelen metsää tai musiikkia, kun näen taulun jota en unohda, kun luen kirjaa josta tulee kuin ystävä, kun tapaan ihmisen, jolla on puhtaat silmät. Ja silloin kun itse kirjoitan, kun päivän työ on tehty. (M.V. 405)

Kirjailijana Mäkelä on ollut ja on yhä kurinalainen ja tuottelias. Hän herää joka aamu paljon ennen kukon laulua ja kirjoittaa intensiivisesti kolme-neljä tuntia jaon  sen jälkeen vapaa kirjoittamisesta loppupäivän. Mäkelän tapa tuntuu toimivan, sillä teoksia on ilmestynyt lähes vuosittain. Niiden menekin kanssa on välillä ollut niin ja näin ja Mäkelä kertoo, ettei hän koskaan kirjoittaessa ole varma miten teos menestyy, miten se otetaan vastaan. Kirjoittamisessaan Mäkelä on myös sinnikäs, hän kuvaa vaikeita hetkiä kirjoittamisessa suon ylittämiseksi. Yli on päästävä, ei auta jäädä hetteikköön makaamaan.

Muistelmasarjan viimeinen osa ei tarjoa mahdollisuutta tirkistellä Mäkelän yksityiselämään, ei ainakaan siihen, mitä tulee hänen ihmissuhteisiinsa.  Kirjan loppupuolella Mäkelä pohtii omaelämäkerrallisen kirjoittamisen vaikeutta juuri suhteessa lähimenneisyyteen:

Mikä vapaus vapaalla kirjailijalla yhteiskunnassa siten on? Vapauteen kuuluu itsestään selvästi myös vastuu, vastuu toisista, läheisistä, etäisistäkin. Vaikkei tekisi itsestään pyhimystä, jota en millään saisi aikaiseksi, onko oikein sanoa suoraan jostain toisesta, jonka nimeää. Se vaatii harkintaa eikä aina sittenkään onnistu. Pari kertaa olen siihen sortunut; niin on käynyt vain. Yhä enemmän jää silti sanomatta. Monia asioita myös kaunistelee, pehmentää, unohtaakin - siksi, että se on helpointa. (M. V. 403)

Itsestään Mäkelä kertoo varsin avoimesti, erityisesti kamppailustaan viinaa vastaan. Tämän kamppailun Mäkelä lopulta voittaa ja hän lopettaa alkoholin käytön kokonaan.

Tärkein teema kirjassa on kuitenkin kirjoittaminen ja kirjallisuus. Tähän kauteen osuu Mäkelän suuret onnistumiset, etenkin Finlandia-palkittu romaani Mestari. Tosin Mäkelä itse suhtautuu palkitsemiseensa  ja ylipäätään kirjalliseen kilpailuun melko kriittisesti. Mestarissa Mäkelä antaa ääneen runoilija Eino Leinolle. Myöhemmin häneltä tulee vielä Nalle ja Moppe, kaksoiselämäkerta Eino Leinosta ja L. Onervasta. Mäkelä on kiitollinen näille molemmille varhaisemmille kirjailijakollegoilleen innoituksesta ja inspiraatiosta ja hän onkin ottanut tavakseen viedä joka joulu kynttilän molempien haudalle Helsingin Hietaniemeen.

Lisäksi Mäkelä kertoo kirjassaan paljon matkoistaan, joita hän teki muun muassa ystäviensä Antti Tuurin ja Erno Paasilinnan kanssa, tenniksen tärkeydestä, autokoulun käymisestä yli viisikymppisenä (mahdollisuus ajaa itse oli myös osa vapautta, vapautta mennä ja tulla oman mielensä mukaan) sekä talostaan Sitarlassa.

Viihdyin Mäkelän lämpimässä ja lempeässä ilmapiirissä. Siinä oli paljon nähneen ja kokeneen ihmisen viisautta, joka tuntui lohduttavalta ja rohkaisevalta.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus. Tammi. 447 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti