maanantai 26. syyskuuta 2016

Kirjallisia kuulumisia



Olen aika huonosti päivittänyt kirjakuulumisia täällä blogin puolella. Instgramiin olen aina ladannut kirjakuvan, kun olen aloitellut uutta kirjaa. Kovin paljon en ole syksyn aikana ehtinyt lukea, sillä työ, harrastukset ja oma kirjoittaminen ovat napanneet päivistä leijonanosan. Harrastuksista mainittakoon, että olen löytänyt Helsingistä mukavan lentopalloporukan, jossa pääsen lyömään palloa pari-kolme kertaa viikossa. Kirjaprojektini puolestaan on nyt puolessa välissä: viime syksynä allekirjoitettu kustannussopimus pitäisi realisoitua valmiin kirjan muodossa ensi syksynä.

Syksyn ehkä odotetuin kirjauutuus oli Sirpa Kähkösen Tankkien kesä, jonka hankin heti kirjan ilmestyttyä. Ikävä sanoa, mutta kirja tuotti minulle pettymyksen. Tai en ainakaan päässyt samanlaiseen hurmostilaan kuin Kuopio-sarjan aikaisempien kirjojen kanssa. Suoraan sanottuna Tankkien kesä tuntui hieman vanhan lämmittelyltä ja valjulta sellaiselta. Lukukokemuksestani kertoo sekin, että luin kirjaa melko pitkään, sillä en vain päässyt vauhtiin sen kanssa. Kähkönen kirjoittaa edelleen kauniisti ja käyttää historiaa taiten, mutta jotain jäi uupumaan, jotain, joka olisi sykähdyttänyt ja antanut lukemiselle siivet. Harmi!

Knausgård sen sijaan ei pettänyt Taisteluni-sarjan viidennessä osassa (olen lueskellut sarjaa hitaanlaisesti). Päin vastoin, tämä sarjan toiseksi viimeinen osa on mielestäni sarjan parhaita. Pääpaino on Karl Oven kirjailijauran alussa ja taistelussa kirjoittamisen demonien kanssa. Odotan kuudetta osaa mielenkiinnolla.


Yksi tämän syksyn must-kirjoista on Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma, jonka nimeä rakastan. Olen kirjassa nyt noin puolessa välissä ja on myönnettävä, että tämänkin kanssa oli takkuista, mutta noin sadan sivun jälkeen tarina lähti vetämään paremmin eteenpäin ja uskoni siihen, että se kantaa loppuun saakka on vahva.

 
Myös Hannu Mäkelä on kuulunut suuriin suosikkeihini ja erityisesti olen pitänyt hänen Muistan -sarjastaan, jonka viimeinen ja viides osa Vapaus ilmestyi joitakin viikkoja sitten. Viime lauantaina pistäydyin kirjakaupassa ja Mäkelän teos päätyi ostolistalle. Olen nyt ahminut kirjaa autuaana ja olen ihan loppumetreillä. Haluaisin kirjoittaa kirjasta oman postauksen, joten ei siitä nyt tässä enempää.

Anneli Heliön toimittamaa tiiliskiveä Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 olen lueskellut hiljalleen kesän ja syksyn ajan. Teoksessa on myös Heliön kirjoittama elämäkerta Ahmatovasta, jonka luin ensimmäisenä. Sen jälkeen olen lueskellut Heliön suomentamia runoja aina inspiraation tullessa. On sanottava, että ainakin Ahmatovan tunnetuimpien runojen kohdalla Marja-Leena Mikkolan suomennokset ovat taltioituneet mieleen niin vahvoina, että en ole saanut Heliön käännöksistä otetta Mikkolan äänen kaikuessa korvissa. En silti halua alkaa vertailla käännösten tasoa, sillä en todellakaan ole asiassa minkäänlainen asiantuntija. Kyse on pelkästään fiiliksestä, joka runoja lukiessa tulee. Elämäkertaosiosta sen verran, että se tuntui jonkin verran raakileelta ja toimittamattomalta. Mielenkiintoa siinä riitti, sillä Ahmatovan elämä oli mielenkiintoinen. Elämäkerta teoksen lopussa puolustaa paikkaansa myös siinä mielessä, että Ahmatovan runous oli niin tiukasti kiinni hänen oman elämänsä vaiheissa, että sen ymmärtämiseksi on hyvä tietää ainakin jotain hänen elämästään. 

Venäläisisiin tunnelmiin on saanut upota myös tiistai-iltaisin, kun BBC:n suursarja Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta on pelmahtanut ruutuun. Olin vähän skeptinen sarjan suhteen, mutta on todettava, että sarja on hyvin ja pieteetillä tehty ja ainakin minut se on koukuttanut TV:n eteen ja saanut jopa harkitsemaan teoksen uudelleen lukua. Siitä kun viimeksi luin Sodan ja rauhan on noin 10 vuotta. Muistan pitäneeni kirjasta, mutta välillä pitkät taistelukohtaukset ja Tolstoin historiafilosofoinnit puuduttivat. 

Kaunista syksyä toivottelen! 

P.S. Pianhan on jo kirjamessut. Jippii!!!


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Herkkuja Tallinnassa


 Tallinnan reissullamme yksi pääasioista oli hyvin syöminen (millä matkallamme ei olisi?) Niinpä vietin matkaa edeltävällä viikolla hyvän tovin internetin ihmeellisessä maailmassa etsimässä sopivaa illallistamispaikkaa perjantaille ja lauantaille. Trip Advisoria selaillessa kiinnitin huomioni ravintolaan nimeltä Tai Boh, joka nettisivuillaan kertoo tarjoilevansa aasialaisen fuusiokeittiön mukaista ruokaa. Makuhermoni alkoivat heti viestittää, että tuonne on päästävä. Niinpä klikkailin itseni pöydänvarausosastoon, mutta harmikseni koko perjantai-ilta oli täyteen varattu. Onneksi lauantain alkuillalle oli vielä vapaata, joten sain meille pöydän haluamastani ravintolasta.

Perjantai-illaksi päädyimme Tai Boh -ravintolan "sisarravintolaan" Manna La Roosaan. Ravintoloilla on sama omistaja ja ne sijaitsevat samassa vanhassa puutalossa aivan vanhan kaupungin laidalla. Manna La Roosan ruokalista on eurooppalaistyylinen pienellä aasialaisella vivahteella.



Manna La Roosassa ruoka oli hyvää, mutta Tai Bohissa superhyvää. Vieläkin nousee vesi kielelle kun muistelee kaikkia ihania makuja. Molemmissa ravintoloissa on myös aivan huippu sisustus, ainakin jos tykkää värikkäästä kitschistä. Ehkä en kyseistä sisustusta kotiini haluaisi, mutta muutama tunti väriä ja hauskoja yksityiskohtia tulvivassa ravintolassa oli visuaalinen elämys. Ruokaa odotellessa oli hauska bongailla Tai Bohin -katon yllättävää henkilögalleriaa.




Tallinnan matkalaisille suosittelen lämpimästi molempia ravintoloita. Samalla rahalla saa herkkua sekä suulle että silmille. Jos ei halua tai ehdi käydä syömässä kannattaa käydä ainakin drinkillä. Tai Bohissa nauttimamme alkudrikit olivat hyviä ja raikkaita ja drinkkilista vaikutti muutenkin lupaavalta. Ainoa miinus koko ravintolakäynnissämme oli Tai Bohin tarjoilija, joka ei oikein osannut (ei ehkä halunnutkaan) kätkeä ylimielisyyttään ja kyllästyneisyyttään. Emme kuitenkaan antaneet kyseisen seikan vaikuttaa, sillä kaikki oli muuten kohdallaan. Manna La Roosassa tarjoilijamme sen sijaan oli erittäin ystävällinen ja ansaitsi huomattavasti suuremman tipin kuin kollegansa.


Skool!

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Tallinnassa vanhenemassa



Käväistiin miehen kanssa yön yli matkalla Tallinnassa. Lähdettiin perjantaina iltalaivalla ja tultiin lauantaina viimeisellä vuorolla takaisin. Perjantai-iltana emme ehtineet muuta kuin käydä syömässä, juhlistimme samalla sitä, että olin taas saanut yhden vuoden lisää mittariin.

Lauantaina lähdimme aamupalan jälkeen kävelylle. Ohjelmamme oli sikäli aivan täydellisesti suunniteltu, että saimme nauttia kävelyretkestämme aivan mukavassa ilmassa. Loppuiltapäiväksi olimme suunnitelleet shoppailua kauppakeskuksessa ja onneksi olimme, sillä iltapäivällä alkoivat Tallinnaa piiskata rankat sadekuurot. Vielä ennen laivalle lähtöä ehdimme käydä syömässä. Yritän kirjoittaa ruokapaikoistamme oman postauksen, sillä sen verran mielenkiintoisia ne olivat.

Olemme kolunneet Tallinnan vanhan kaupungin niin monta kertaa, että päätimme nyt suunnata kävelylle vanhan kaupungin muurien ulkopuolelle ja mennä sinne, minne nokka milloinkin näytti. Heti muurien ulkopuolelta löytyi hauskoja kukka- ja puutarha-asetelmia, aika yllättäviäkin sellaisia, jotka olivat osa Tallinnan Kukkafestivaalia. Eksyimme myös perinteiselle torille, jossa oli kauden satoherkkuja runsaasti tarjolla ja ihmisiä tekemässä viikonlopun ruokaostoksia. Torin tuoksut toivat hauskasti mieleen muistoja Moskovan toreilta. Teki jopa mieli ostaa muutamat valkosipulikurkut kotiin vietäviksi, mutta säälimme muiden laivamatkustajien neniä. Kurkkujen tuoksua on nimittäin mahdoton kätkeä. Kävelyretkemme viimeinen etappi oli Kadriorg, jossa ihailimme kauniita puutaloja, nautimme lounasta ja kuljailimme puistossa.















Saimme taas kokea, että ihan lyhytkin matka voi antaa paljon ja jättää hyvän mielen pitkäksi aikaa.