maanantai 1. elokuuta 2016

Elvi Sinervon lapsuudenmaisemissa Laihian Hulmin kylässä







Helteinen kesä kuivasi joen, joka painui syvälle töyräitten väliin ja verhoutui ulpukan lehtiin, ja yhtäkkiä aukenivat niiden kukat kuten kultaiset liekit. Västäräkki oli tehnyt pesänsä rantaan ajettujen kivien lomaan. Esteri ja Elma kävivät joka päivä katselemassa kahta vihertävää ruskeapilkullista munaa, kunnes ne jonakin huomaamattomana hetkenä olivat muuttuneet surkeiksi, suurikitaisiksi poikasiksi. Joen pinnan yllä rätisivät sudenkorennot kimaltavin siivin ja metallinvärinen ruumis hohtaen. Tytöt makasivat tuntikausia onnellisina veden partaalla tarkastelemassa maailmaa uteliain silmin. Pysähtyi katse mihin tahansa, kaikki oli täynnä elämää, joka täytti katselijan ihastuksella tai kauhulla. 

Tyyninä iltoina, ilman viiletessä, kohosi joesta hitaasti pitkin pintaa liikkuvaa sumua. Sillalla tanssivat nuoret ihmiset piirileikkejä. Sillan palkit ryskyivät heidän jalkojensa alla, ja ilta kantoi kauaksi peltojen yli laulun sanat:

"Jollen minä suua saa, niin lähren täältä kauas pois, muille maille vierahille, notten suua nährä vois..."

Elvi Sinervon esikoisromaani Palavankylän seppä ilmestyi talvisodan alla 1939. Sinervo oli debytoinut 1937 Gummeruksen kustantamalla novellikokoelmalla Runo Söörnäisistä.

Palavankylän Seppä on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Elvi Sinervo palaa lapsuutensa vuosiin Laihian Hulmin kylässä ja Vaasan Palosaaressa. Elvi syntyi Helsingissä 1912, mutta muutti kesällä 1918 perheensä kanssa Laihialle isänsä Edvard Sinervon lapsuudenmaisemiin. Isä ja sisar olivat osallistuneet sisällissotaan punaisten puolella, isä jonkinlaisena vartiomiehenä ja sisar Sylvi-Kyllikki vallankumousoikeuden virkailijana, ja pelko valkoisten kostosta ajoi perheen pakosalle Pohjanmaalle. Laihian lisäksi perhe asui jonkin aikaa Vaasassa, jossa isä työskenteli levyseppänä ja Elvi aloitteli oppikoulua Vaasan tyttökoulussa nuorimman sisarensa Airan kanssa. Takaisin Helsinkiin perhe muutti isän kuoleman jälkeen 1926.

Palavankylän sepässä keskiössä on perheen isän unelma omasta sepän pajasta ja tämän unelman sortuminen, mutta samalla kuvataan koko perheen sopeutumista tai sopeutumattomuutta uuteen tilanteeseen ja uudelle paikkakunnalle. Taustalla on sisällissodan rikki repimä yhteiskunta ja hävinneiden osana on vaikeneminen omasta menneisyydestään. Ajatuksissaan kukin kuitenkin on vapaa käymään kamppailua entisyyden ja nykyisyyden vaatimusten välillä. Ainoastaan lapset pystyvät nauttimaan nykyhetkestä, ainakin ajoittain, ja tarkkailemaan ympäristöään vapaana vaatimuksista olla jotain muuta kuin ovat. Lapsia, Elmaa ja Esteriä kuvatessaan, Elvi Sinervo kuvaa samalla omaa ja läheisimmän sisarensa Airan lapsuutta.

Elvi Sinervo- elämäkertaprojektini on nyt puolessa välissä ja viime viikolla toteututin pitkäikäisen haaveeni ja kävin tutustumassa Hulmin kylän maisemiin. Olin saanut hyvät ohjeet eräältä paikalliselta Sinervojen kaukaiselta sukulaiselta ja niiden perusteella osasimme suunnistaa oikeille paikoille. Löysimme Venäjän vallan aikaisen kasarmin ja Laihian-joen ylittävän sillan, jolla paikallinen nuoriso 1900-luvun alussa järjesti tansseja ja jolla viisi paikallista valkoista nuorukaista sai surmansa sisällissodan alkukahinoissa venäläisiä vastaan. Sillan korvassa on nykyään sisällisodan, tai paikallisten mukaan vapaussodan, alkamisen muistomerkki. Edvard Sinervon, punaisena valkoisia paenneen sepän, paja nousi siis symbolisesti merkittävään paikkaan. Muistomerkki seisoo, nyt jo purettua, pajaa vastapäätä tien toisella puolella.



Oli jotenkin mieltä nostattavaa kuvitella sillalla seisoessani, joen rantaan laskeutuessani ja pientä ruohottunutta tietä kävellessäni, että Elvi on niillä samoilla paikoilla leikkinyt ja ihmetellyt maailmaa ja että hän 20 vuotta myöhemmin on osannut pukea tapahtumat ja maiseman niin tarkasti kirjassaan. Monissa antamissaan haastatteluissa Elvi on todennut, miten tärkeä merkitys Laihialla ja ylipäätään pohjalaisella maisemalla ja yhteisöllä, hänen kirjoittamiselleen on ollut. Siksi hän myöhäisellä iällään suri, että hänen tuotantonsa on lähes kokonaan ohitettu, kun puhutaan pohjalaisen maiseman kuvaajista.




Muistoksi paikalta otimme pari pientä ajan hiomaa kiveä. On hauska ajatella, että ne olivat olleet siellä jo noin sata vuotta sitten, kun Elvi sisarineen tarkkaili kuoriutuvia linnunpoikaisia.

2 kommenttia:

  1. Ihania kuvia ja ihana raitamekko! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vekku otti ja mä poseerasin (tiedät, miten luontevaa se mulle on :))

      Poista