sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Yhden sunnuntaipäivän anatomia


Heräsin noin puoli kahdeksan aikoihin, mutta torkuin vielä puolisen tuntia ja ihailin sälekaihtimien välistä sisään pyrkivä auringonsäteitä. Ihanaa herätä valoon.

Torkkujen jälkeen laskeuduin alakertaan aamupalalle muun perheen vielä nukkuessa sikiunta. Laitoin kahvin tippumaan, saaristolaisruisleivät paahtimeen ja kipaisin hakemaan Hesarin laatikosta. Seisoin pihalla hetken ihaillen auringonvalossa kylpevää puhtaan valkoista maisemaa ja kuuntelin lintujen laulua. Sisään päästyäni kaadoin kahvin kuppiin, appelsiinimehun lasiin ja tein perusaamiaisleipäni: ruisleipien väliin salaattia, paprikaa, kalkkunaa ja juustoa. Napsautin Radio Suomen päälle ja istuin pöydän ääreen nauttimaan yhdestä päivän parhaista hetkistä aamupalan ja Hesarin kanssa.


Kun noin tunnin päästä lopettelin aamiaista kömpi mies alakertaan omalle aamupalalleen. Itse hain tietokoneen yläkerrasta ja tsekkasin ensin onko Etuovelle ilmestynyt uusia mielenkiintoisia asuntoja. Sen jälkeen vierailin lukemassa muutamia uusia blogijuttuja (muun muassa tämän Marjatan jutun, joka toimi inspiraationa postaukselleni). Somepaastostani (joka on pitänyt yllättävän hyvin ja ilman suuria tuskia, samoin kuin karkkipaastokin) johtuen Facebook jäi katsastamatta. Lopuksi näppäilin tämän jutun ensimmäiset kappaleet. Toivottavasti tästä ei ihan nälkävuoden pituista tule.

Koneelta noustuani siistin vähän kotia, muun muassa petasin pedin, silitin pienen kasan pyykkiä ja järkkäilin tavaroita paikoilleen ja sen jälkeen oli vuorossa oman habituksen saaminen edes jonkinlaiseen edustuskuntoon. Odottelimme nimittäin kiinteistövälittäjää saapuvaksi paikalle kello 12. Innokas nuori mies olikin oven takana jo vähän ennen puoltapäivää. Kierrätimme hänet ensin talossa ja sen jälkeen juttelimme vajaan tunnin ajan erilaisista asunnon myyntiin liittyvistä seikoista. Tärkeintä meille tässä tapaamisessa oli hinta-arvion saaminen. Välittäjän antama arvio oli lähellä sitä, mitä itsekin olimme ajatelleet ja mihin myös eilen meillä käynyt toisen firman välittäjä oli arvioinut. Olimme siis tyytyväisiä.


Välittäjän poistuttua jatkamaan työpäiväänsä näyttöihin päätimme me miehen kanssa lähteä kävelylle. Kaunis puolipilvinen sää innosti ottamaan kameran mukaan. Kuljimme jokivartta pitkin Vanhaan Porvooseen ja kävimme kahvilla, tai minun tapauksessani teellä, Kahvila- ja teehuone Helmessä. Vanhassa kaupungissa ja kahvilassa huomasi, että kaunis keväinen sää oli saanut ihmisiä liikkeelle sankoin joukoin. Talvihorros ilmeisesti alkaa olla selätetty itse kullakin. Kotimatkalla käväisimme hakemassa kaupasta rouvalle hiuslakkaa ja tulimme kotiin osin metsäistä reittiä.





Sunnuntait ovat meillä usein pyykinpesupäiviä. Pyykkimäärästä riippuen pesukoneellisten määrä vaihtelee kolmesta viiteen. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä menossa on kolmas koneellinen ja pari on vielä jäljellä. Pyykkihommia siis tiedossa koko loppuillaksi. Hassua muuten, kun aamulla päätin kirjoittaa päivästä, olen paljon tietoisempi siitä mitä teen ja mietin jo etukäteen mitä mistäkin kerron. Huolimatta tästä tietoisuudesta menossa on ihan perussunnuntaihuttua, ei mitään erityistä tai spesiaalia. Tästä on hyvä jatkaa taas myöhemmin illalla.


Kävelyretkeltä tultuamme ripustelin pyykit ja laitoin uuden koneellisen tulemaan (tällä hetkellä menossa viides ja viimeinen). Sen jälkeen kiipesin yläkertaan tarkoituksena tehdä kirjoitushommia. Mies jäi alakerran sohvalle katsomaan jalkapalloa. Nuoriso hengaili omissa huoneissaan. Kirjoitushommat etenivät vähän takkuisesti, mutta jotain sain kuitenkin eteenpäin. Mies oli tällä välin kammennut itsensä sohvalta ylös ja valmisti perheelle päivälliseksi poronkäristystä ja pottumuusia. Mies on meillä pääkokki, minun tehtäväni on yleensä kattaa pöytä ja hoitaa keittiö kuntoon ruokailun jälkeen. Tänään luistin keittiön siivoamisesta vetoamalla pyykkivastuuseeni. Pesukoneessa minua odotti ikävä yllätys. Onnistuin pilaamaan yhden lempipöytäliinoistani epäonnistuneella tahranpoistolla. Harmittaa aivan sikana, mutta niinhän se on, että tyhmyydestä sakotetaan.


Ruuan jälkeen oli aikomus jatkaa kirjoittamista, mutta löysinkin itseni selaamasta tietokoneeni kuvakansioita tarkoituksena löytää kesäisiä kuvia pihapiiristämme ja talosta ulkoapäin. Tarvitsemme niitä asunnon myynti-ilmoitukseen jos päätämme aloittaa myyntiprosessin ennen kuin kevät etenee vihertävään pisteeseensä. Tämänpäiväisen välittäjän mukaan paras myyntiaika olisi loppukevät/alkukesä, jolloin pihapiiri olisi eniten edukseen. Toisaalta eilinen välittäjä sanoi, että kaikki odottavat samaa ajankohtaa ja aloittamalla myynti nyt olisi mahdollista vedota niihin, jotka haluaisivat viettää kesänsä uudessa kodissa.No, mietimme vielä mitä teemme. Kuvia selatessa iski entistä suurempi kevään kaipuu! Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?


Päätän sunnuntairaporttini viime toukokuun kuvaan omenapuun kukinnasta ja rauhoitan illan lukemiselle, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista odottaa ja haluan täyden keskittymisrauhan itselleni. Ennen nukkumaanmenoa katsastan vielä valmiiksi huomiset työvaatteet ja nautin kupin teetä ja muutaman paahtoleivän.

Mukavaa alkavaa työviikkoa itse kullekin!

perjantai 26. helmikuuta 2016

Engelin kaupunkiin








Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa. (Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, 21)

Sain tänään kirjastosta yllälainatun Jukka Viikilän teoksen Akvarelleja Engelin kaupungista. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Gummeruksen tilaisuudessa viime joulun alla, sen jälkeen olen lukenut kirjasta kirjoitettuja blogiarvioita ja tullut vakuutetuksi, että kyseessä on ns. "minun kirjani".

Luin ensimmäiset sivut kirjasta porvoolaisessa Cafe Cabriolessa (josta kuvat) ja paikan arvokas ilmapiiri saatteli ajatukset mukavasti parin sadan vuoden taakse silloin vielä piskuiseen ja takapajuiseen, ainakin Engelin berliiniläisestä näkökulmasta katsottuna, naapurikaupunkiin. Jo kirjan ensimmäiset sivut lunastivat odotukset ja uskon, että pitkästä aikaa sain luettavakseni kirjan, joka oikeasti on hyvä ja mukaansatempaava.

Helsingistä on sikälikin kiva lukea, että se on meille tällä hetkellä hyvin ajankohtainen aihe muuttohaaveiden vuoksi. Muuttaminen Porvoosta Helsinkiin kummittelee mielessä koko ajan yhä vahvempana ja vähitellen alan uskoa, että se myös tulee tapahtumaan tämän vuoden aikana. Ensimmäinen askel tällä tiellä on jo otettu. Viikonlopun aikana kaksi eri kiintöistövälittäjää tulee arvioimaan kotimme ja kertomaan, minkälaista hintaa siitä olisi mahdollista pyytää. Seuraava askel on sitten kämpän laittaminen myyntiin. Olen myös alkanut tutkimaan kiinteistövälityssivustoista Helsingin tarjontaa yhä tarkemman haravan kanssa ja oikeasti pohtimaan eri asuntojen mahdollista soveltuvuutta meille. Muutamia suosikkejakin on jo löytynyt. Elämme siis jännittäviä aikoja. 


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Utuinen sunnuntai








Juhlien jälkeinen vähän utuinen tunnelma. Ilmassa raukeutta ja naurua.

Iltakävely lumisateen pehmentämässä Vanhassa Porvoossa. Joka paikassa niin hiljaista, että voi melkein kuulla lumihiutaleitten putovan.

Huomenna arjen kimppuun.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Käty





Annoin muille perheenjäsenille kehotuksen etsiä itselleen yöpaikka lauantain ja sunnuntain väliselle yölle (onneksi majapaikka löytyi kaikille, eivät siis joudu taivasalle). Niin saan kämpän tyhjäksi eli nuorison kielellä meillä on tänään käty ja äidillä bileet. Melko maltilliset tosin. Vieraaksi on tulossa pari kaveria ja tarkoitus on saunoa, syödä ja juoda hyvin, puhua viisaita ja vähemmän viisaita ja kenties piipahtaa Porvoon yöelämässä. Tarpeellinen irtiotto aika-ajoin.

Aamupäivä on vietetty keittiössä ruokia valmistellen. Nyt on valmista ja enää odotellaan kämpän tyhjenemistä ja vieraita. Ehkä menen ja kaadan itselleni lasin viiniä kavereiden saapumista odotellessa.

Hauskaa lauantain jatkoa!

(Kätyä googlaaville Porvoon nuorille voin selventää, että ei kannata tulla kuokkimaan. Tuskin viihtyisitte keski-ikäisten tätien bileissä. :) 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Sunnuntai-iltojen melankolia


Sunnuntai-illoissa on jotain haikeaa melankoliaa. Sitä yrittää vielä pitää kiinni viikonlopun tunnelmista, mutta toisella kädellä on jo tarrautunut tulevaan työviikkoon ja sen haasteisiin. Viikonlopuksi hankitut tulppaanitkin ovat jo menettäneet parhaan teränsä ja niiden värit ovat haalistuneet.


Tänä sunnuntaina ei tarvitse kuitenkaan huokailla hukkaan menneitä viikonlopun hetkiä. Mukaan on mahtunut ulkoilua, kirjastokäynti, hyvää ruokaa ja loistavaa seuraa. Ystäväporukassa viriteltiin jo yhteistä matkaa myöhemmin keväällä. On siis jotain hauskaa jota odottaa. Olen juuri lukemassa Markku Envallin romaania Jäät lähtevät, jossa hän kirjoittaa, että "joka hetki on oltava jotain mitä odottaa, se helpottaa elämää". Hän tosin myös varoittaa, että odottamisen polulla vaanii sudenkuoppa, että on varottava, ettei odottaminen korvaa elämää ja ettei tulevaisuus astu nykyisyyden paikalle. Itse olen kova suunnittelemaan ja elämään elämääni etukäteen, mutta vanhemmiten olen yrittänyt opiskella carpe diem -ajattelua, opetellut elämään tässä ja nyt -hetkessä. Koska elämästä suurimman osan kuitenkin muodostaa arki, on siitä saatava itselle toimivaa ja parhaassa tapauksessa nautinnollistakin.


Toivotankin kaikille oikein nautinnollista sunnuntai-illan jatkoa ja hyvää huomenna alkavaa arkea. Eletään sitä parhaamme mukaan!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Some- ja karkkipaasto


Viime keskiviikkona olin kirjoittamassa Berggassa. Kirjoittaminen oli pitkän tauon jälkeen vähän tahmeaa. Teksti eikä ajatus luistanut ja huomasin roikkuvani vähän väliä facebookissa, instagramissa ja twitterissä. Samana iltana kotiin mennessä ostin bussimatkan ratoksi ison pussin suffeli puffi snacksejä (heikkouteni) ja vetelin pussin tyhjäksi noin 15 minuutissa ja siitähän ei seurannut mitään muuta kuin paha olo. Kumpikin asia jäi vähän kaivelemaan mieltä. Omaanko oikeasti niin surkean itsekontrollin etten pysty olemaan poissa somesta 10 minuuttia kauempaa ja onko oikeasti niin, että vedän pussin nameja, vaikka jo etukäteen tiedän, että siitä tulee vain yököttävä olo. Seuraavana aamuna julistin miehelleni työmatkalla, että tämä nainen aloittaa some- ja karkkipaaston. Mies vähän nosteli kulmiaan, mutta toivotti onnea matkaan.Töissäkin kerroin ihmisille päätöksestäni ja sain jopa yhden työkaverin innostumaan somepaastosta. Hyvää henkistä tukea!


Miksi somepaasto? Älypuhelimen hankkimisen jälkeen olen voinut kutsua itseäni somen supersuurkäyttäjäksi ja asia on vaivannut minua, ehkä osin tiedostamattomastikin, jo pitkään. Mietin usein, miten paljon erilaisia asioita, usein ihan arkipäiväisiä, mutta tärkeitä, jää kokematta ja tekemättä, kun aika menee älypuhelimen jatkeena. Kuluvan paaaston ajaksi päätin keventää ja puhdistaa elämääni ja kuunnella ja katsella maailmaa ja itseäni ilman somen taustahälyä, ilman sen itseä muokkaavaa vaikutusta. Kyse on myös eräänlaisesta ihmiskokeesta: miltä maailma tuntuu vuonna 2016 ilman somea (blogia päivittelen kuitenkin entiseen harvanlaiseen tapaan)? Voinko elää ilman sitä? Tuleeko vieroitusoireita? Jäänkö jostakin paitsi? Saanko jotain tilalle? Pääsiäisenä (mikäli sinne asti kestän) olen asian suhteen paljon viisaampi.


Ajatus karkkipaastosta lähti siis suffeli puffi-övereistä. Paaston ideana on yksinkertaisesti vähän keventää syömisiäni ja toivon, että saisin sen avulla jopa muutaman kilon tippumaan. Kesäkuntoon olisi näes naisen päästävä! Luulen, että tämä paasto on helpompi päättää maaliin kuin somepaasto, mutta katsotaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että totaalikieltäytyminen mistään ei ole toimiva ratkaisu. Olen edelleen samaa mieltä, mutta haluan kuitenkin koetella itseäni näiden muutamien paastoviikkojen ajan (vaikka pakana olenkin). Pääsiäisenä palaan todennäköisesti someen ja pääsiäiskarkkejakin varmasti tulee napsittua.

(Kuvat Porvoosta muutaman viikon takaa, ei ole asiaa pieneen suklaantehtaaseen ennen pääsiäistä)

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste sunnuntaipäivän ratoksi.



Tässä pullataikinan nousemista odotellessa on hyvää aikaa vastata Suketukselta saamaani viiden kirjan haasteeseen. Kiitos haasteesta.

1. Kirja, jota luen parhaillaan.

Tällä hetkellä luvussa on Susanna Alakosken Lähimmäisen huhtikuu. Alakoski jatkaa Köyhän lokakuusta tutulla omaelämäkerrallisella päiväkirjasarjalla. Pidän Alakosken tyylistä ja tavasta kirjoittaa. Myös hänen teemansa, muun muassa lasinen lapsuus ja yhteiskuntaluokkiin liittyvät pohdintansa, ovat aina vaan mielenkiintoisa.

2. Kirja, josta pidin lapsena

Tärkeitä lapsuuden kirjoja oli neljäosainen satukirjasarja, joka sisälsi muun muassa Tammen kultaisista kirjoista tuttuja satuja. Muistan myös eräänä jouluna lahjaksi saamani kirjan Anita mustalaistyttö, jonka luin varmaan 10 kertaan. Anni Swanin kirjat kuluivat myös käsissä, erityisesti Iris rukka pakahdutti.

3. Kirja, joka jäi kesken

Nykyään näitä kirjoja on paljon, sillä kynnys kirjan kesken jättämiseen on madaltunut sitä myöten kun ikä on karttunut. Huonon tai itselle epäkiinnostavan kirjan lukemiseen on turha tuhlata aikaansa. Viimeksi kesken jäi Anja Snellmanin Pääoma, jonka lainasin Antautumisen innoittamana, mutta en sitten saanutkaan kirjasta otetta.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Näitäkin on paljon ja niille on löydettävissä joitakin yhdistäviä tekijöitä: historiallinen konteksti, elämä- tai omaelämäkerrallisuus, faktan ja fiktion taitava lomittuminen. Tällaisia kirjoja ovat olleet muuun muassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia, Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Anni Kytömäen Kultarinta.

5. Kirja, johon palaan uudestaan ja uudestaan

Nuo edellä mainitsemani vaikutuksen tehneet kirjat, ovat sellaisia, joihin voin palata aina uudelleen ja uudelleen. Pohjantähti -trilogian olen lukenut varmaan kymmeneen kertaan. Kähkönenkin on jo käynyt uusintakierroksella ja Pelon kirjan lukemista uudelleen harkitsen aina silloin tällöin.

Noin, nyt on haaste kuitattu ja pääsen leipomaan laskiaispullia. Herkullista laskiaista kaikille muillekin!


lauantai 6. helmikuuta 2016

Läpi kahlattu tammikuu




Tammikuu on oikea pysähtyneisyyden ajan kuukausi. Ainakin meillä. Pääasiassa ollaan käyty töissä ja nuokuttu kotona. Sosiaalisista suhteista ei voi puhua sen paremmin kuin kulttuuririennoistakaan. Hallitsevin tunne on odotus. Valon ja kevään odotus. Hiukan tuskaa lievittävät värikylläiset tulppaanit ja etukäteen nautitut laskiaispullat.



Kotona nuokkumisessa on se hyvä puoli, että ehtii lukea. Luin tammikuussa kuusi kirjaa ja se on minulle paljon. Pienet luonnehdinnat luetuista löytyy Lukupäiväkirjasta.


Yksi ilonpilkahdus tammikuuhun tuli Eniten minua kiinnostaa tie -blogista, jonka 10-vuotisarvonnassa onni (käsittämättömästi) potkaisi minua. Jokunen päivä sitten sain postia, josta löytyi viisaita ajatuksia ja lahjakortti booky.fi verkkokirjakauppaan. En ole vielä tilausta tehnyt, mutta tiedän kyllä mitä hankin: Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerran Tämä päivä, yksi elämä. Kiitos Suketus!

Vaikka helmikuukin vielä koettelee kevättä kohti kurkottavia hermojani, niin tammikooma alkaa jo hieman helpottaa. Siihen auttaa lisääntynyt valo ja sosiaalisten suhteiden vilkastuminen. Kaikkea kivaa on luvassa ihanien ihmisten kanssa. Täältä tullaan taas!