lauantai 20. elokuuta 2016

Elämä musiikkina


Sain mukavan musiikkihaasteen Lumiomenan Katjalta ja Amman lukuhetkestä. Kiitos kaunis muistamisesta :)

Haasteessa etsitään kappaleita, jotka annettujen kysymysten mukaisesti sopivat jollain tavoin minun elämääni. Olen aina kuunnellut paljon musiikkia, mutta kun yhtäkkiä pitäisi muistaa jotain, joka sopisi johonkin tiettyyn annettuun kysymykseen, pää lyökin tyhjää. No, yritetään silti ja virkistetään muistia vaikka internetin ihmeellisen maailman avulla.

Kappale syntymävuodeltani

Tästä ei luonnollisesti ole mitään muistikuvia, mutta internetiä selaillessa löysin Lasse Mårtensonin esittämän kappaleen Nousevan Auringon Talo, jota muistan jo lapsuudessani innokkaasti hoilottaneeni. Biisin sanat eivät välttämättä silloin vielä auenneet.

Laulu, jota äitini lapsuudessa minulle lauloi

Äiti ei koskaan ole ollut mikään laulaja, enemmän musiikin kuuntelija. Meillä oli lapsuudessa radio aina auki ja lapsuuden musiikkikokemukset liittyvät lähinnä siihen, mitä radiosta tuli. Voin kertoa, että 1960-1970-luvulla tarjonta ei vielä ollut kovin monipuolista, ainakaan omien muistikuvieni mukaan. Tanssimusiikki, valssit ja tangot, liittyvät ehkä selkeimmin lapsuuden musiikkimuistoihin, osaan esimerkiksi vieläkin ulkoa tämän Reijo Taipaleen Satumaan.

Musiikkia, jonka muistan lapsuudesta

Tuohon tuli jo osin vastattua edellisessä kysymyksessä, mutta laitetaan vielä joukon jatkoksi työväenlaulut, joita kuunneltiin yleensä vappuna. Niistäkin muistan useita ulkoa, mutta linkitän tähän yhden, joka teki erityisen vaikutuksen jo 1970-luvun alkuvuosina ja joka edelleen on tietyllä tavalla osa elämääni. Kyse on Elvi Sinervon runosta Natalia, jonka Kaj Chydenius sävelsi.


Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta

Meille ostettiin kasettimankka joskus 1970-luvun alkupuolella. Pääsiassa nauhoitimme sillä musiikkia radiosta, erityisesti Nuorten Sävellahjasta. Vähän myöhemmin kasettimankka vaihtui vähän jämerämmän näköiseen stereosoittimeen, mutta siinäkään ei ollut kuin kasettisoitin ja radio. Ensimmäinen kasetti, joka siihen hankittiin (perheen yhteinen) oli Armin ja Dannyn Tahdon olla sulle hellä. Oli muuten kovaa kamaa silloin :)

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta

Jos nyt oikein muistan, niin ensimmäinen tallenne, kasetti sekin, oli Michael Jacksonin Thriller, josta ehdoton lempparini oli Billie Jean.

Musiikkia teini-iän tuskasta

En nyt muista olleeni mitenkään erityisen tuskainen tai angstinen teini, tai en ainakaan yhdistä siihen musiikkia. Olin jonkin aikaa ns. fiftari ja kuuntelimme kaverini kanssa 1950-luvun musiikkia, muun muassa Paul Ankaa, Buddy Hollya, Eddie Cochrania ja vastaavia. Suuren vaikutuksen teki myös fiftariaallon myötä syntynyt Stray Cats muun muassa biisillään Runaway Boys.

Lempimusiikkia viiden vuoden takaa

Mitään erityistä musiikkimuistoa ei juuri viiden vuoden takaa, vuodesta 2011, tule mieleen. Todennäköisesti kuuntelin silloin paljon esimerkiksi yhtä lempparibändiäni PMMP:tä. Ihailin silloin ja ihailen yhä edelleen Paula Vesalan loistavia lyriikoita ja Paulan ja Miran tinkimätöntä lavaenergiaa. Biisejä voi yhä kuunella, muun muassa loistavaa Matoja, mutta lavalla naisia ei enää ikävä kyllä yhdessä nähdä.

Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani

Tämä "viimeisin" parisuhde on nyt kestänyt 21 vuotta, ja olemme kuin Juha Tapion Kaksi puuta. Yhteinen kokemushistoria on kasvattanut meille vahvat yhteiset juuret, joihin voin aina luottaa.


Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu

Ihan, juuri tällä hetkellä, hektisen työviikon jälkeen, aurinkoisessa lauantaiaamussa haluan kajauttaa Hymn For The Weekend Coldplayn tavoin.

Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu

Tärkeintä elämässä ovat tietenkin läheiset, ennen kaikkea aviomies ja lapset, mutta on vaikea keksiä yhtäkkiä laulua, johon saisi mahdutettua kaikki näihin liittyvät tunteet ja kokemukset. Yksi perheemme hienoimmista yhteisistä kokemuksista oli jouluinen New Yorkin matkamme vuonna 2014 ja siitä tulee aina mieleen Alicia Keysin upea kappale Empire State Of Mind.

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille

Adelen Million Years Ago on yksinkertaisesti älyttömän hieno biisi ja siksi haluan omistaa sen hienoille ja ihanille blogini lukijoille.



Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.

Katja rakastaa Irlantia ja tiedän hänen rakastavan myös tätä Poguesin biisiä. Vielä ei ole joulu lähelläkään, mutta Fairytale Of New York on ihana aina.

Ammasta minulle tulee aina mieleen Kuopio, mutta myös maaseutu, joten muistan häntä Petri ja Pettersson Brassin kappaleella Maalaismaisema

Mukavaa viikonloppua hyvän musiikin parissa!

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kesä ja syksy käsi kädessä












Kesä ja syksy käyvät vielä hetken käsi kädessä, ennen kuin syksy ottaa lopullisen voiton. Pidän tästä ajasta, vaikka vuosi vuodelta tunnenkin yhä enemmän haikeutta päättyvästä kesästä ja vähän jo etukäteen suren pitkää pimeää talvea. Tänään aamupäivällä tuntui, että syksy oli ottanut niskalenkin kesästä, sillä oli aivan järjettömän pimeää ja vettä tuli taivaan täydeltä. Mutta hetkessä pimeys kuitenkin vaihtui auringonpaisteeseen ja lopulta oli taas kesäisen lämmintä. Lähdimme miehen kanssa kävelemään pitkin Vantaanjoen vartta ja bongailimme syyskesän merkkejä. 

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Haikeutta ilmassa, loma lomailtu





Tänä iltana pitäisi pystyä kääntämään pää loma-asennosta työasetuksille. Kuusi viikkoa on hurahtanut lomatunnelmissa. Pääasiassa olemme olleet kotioloissa, tai ainakin kotimaassa. Tämä oli pitkään aikaan ensimmäinen kesä, johon ei kuulunut minkäänlaista ulkomaanreissua, ei edes piipahdusta Tallinnaan. Syitä on useita. Ensinnäkin toukokuinen muutto nakersi lomabudjettia, toiseksi kirjoittamiselle oli varattava aikaa ja kolmanneksi tyttäremme lähti heinäkuun lopulla vaihto-oppilaaksi ja halusimme olla hänen kanssaan kotioloissa niin paljon kuin mahdollista ennen vuoden kestävää eroa.
 
Säät nyt ovat olleet sellaisia kuin ovat, mutta kyllä kesään on mahtunut paljon myös lämpimiä päiviä ja jäänyt lämpimiä muistoja. Pienet piipahduksetkin voivat olla virkistäviä: kävimme Porvoossa ja ajelimme länsirannikkoa pitkin Ouluun. Matkalla pysähdyimme yhden yön verran Raumalla, Vaasassa ja Kokkolassa. Kesään kuului myös ystävien tapaamista ja loman huipensi eilinen Eppu Normaalin 40-vuotisjuhlakonsertti Ratinan stadionilla Tampereella. 

Oli aivan mielettömän upea keikka, kun "30 000 fania huusi Eput on ihania". Ihanaa oli myös Eppujen ja Tampereen Filharmonian, jota johti Santtu-Matias Rouvali, yhteisoitanta. Vanhat tutut biisit saivat aivan uudenlaisia ulottuvuuksia uudenlaisina sovituksina. Paitsi musiikillisesti, niin keikka oli upea myös visuaalisesti. Kaikesta huomasi, että konserttiin oli todellakin satsattu ja haluttu tehdä kaikki mahdollismman hyvin. Yleisön osalta järjestelyt hieman tökkivät tietyissä kohdissa, mutta 30000 ihmisen liikuttelu lienee hankalaa puuhaa. Onneksi suuremmalla osalla oli kristallin kirkkaana mielessä, miksi paikalle oli tultu ja kaikenlainen ylimääräinen örveltäminen loisti poissaolollaan. Tai ei ainakaan minuun silmiin sattunut.

Huomenna alkaa siis normi arki. Toisaalta se on ihan kivaa, vaikka, jos rehellinen olen, niin olisin hyvin voinut vielä jatkaa lomailua. Ei kuitenkaan auta, joten lähden tästä etsimään työavaimia ja muuta huomenna tarvittavaa rekvisiittaa, jotta ei tarvitse aamulla niiden takia hermoilla.

Nautitaan kuitenkin vielä kesästä, sillä kesäähän elokuu on, vaikka siinä pieni syksyinen aavistus jo on.

(Kuvat ovat länsirannikon reissultamme Vanhasta Vaasasta ja Raumalta. Eilisessä konsertissa olin niin lumoutunut, etten muistanut kaivaa kameraa esiin. Onneksi internet on täynnä konserttikuvia joiden avulla voi palauttaa mieliin tunnelmia)

perjantai 5. elokuuta 2016

Vanhan Rauman pihoilla ja takapihoilla




Raumalla vietettiin viime viikolla Pitsiviikkoa. Sen kunniaksi raumalaiset olivat avanneet pihojaan turistien pällisteltäviksi pääasiassa Vanhassa Raumassa ja laittaneet romppeitaan myyntiin pihakirppisten hengessä. Kiertelimme pihoilla yhden aamupäivän ajan. Minä ja äiti edellä ja mies kameran kanssa perässä. Heräteostoksilta vältyimme lähes kokonaan, ainoastaan kiva kolmen euron kannu lähti mukaani Helsinkiin. Seuraavassa melkoinen kuvapläjäys, en osannut karsia :(











maanantai 1. elokuuta 2016

Elvi Sinervon lapsuudenmaisemissa Laihian Hulmin kylässä







Helteinen kesä kuivasi joen, joka painui syvälle töyräitten väliin ja verhoutui ulpukan lehtiin, ja yhtäkkiä aukenivat niiden kukat kuten kultaiset liekit. Västäräkki oli tehnyt pesänsä rantaan ajettujen kivien lomaan. Esteri ja Elma kävivät joka päivä katselemassa kahta vihertävää ruskeapilkullista munaa, kunnes ne jonakin huomaamattomana hetkenä olivat muuttuneet surkeiksi, suurikitaisiksi poikasiksi. Joen pinnan yllä rätisivät sudenkorennot kimaltavin siivin ja metallinvärinen ruumis hohtaen. Tytöt makasivat tuntikausia onnellisina veden partaalla tarkastelemassa maailmaa uteliain silmin. Pysähtyi katse mihin tahansa, kaikki oli täynnä elämää, joka täytti katselijan ihastuksella tai kauhulla. 

Tyyninä iltoina, ilman viiletessä, kohosi joesta hitaasti pitkin pintaa liikkuvaa sumua. Sillalla tanssivat nuoret ihmiset piirileikkejä. Sillan palkit ryskyivät heidän jalkojensa alla, ja ilta kantoi kauaksi peltojen yli laulun sanat:

"Jollen minä suua saa, niin lähren täältä kauas pois, muille maille vierahille, notten suua nährä vois..."

Elvi Sinervon esikoisromaani Palavankylän seppä ilmestyi talvisodan alla 1939. Sinervo oli debytoinut 1937 Gummeruksen kustantamalla novellikokoelmalla Runo Söörnäisistä.

Palavankylän Seppä on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Elvi Sinervo palaa lapsuutensa vuosiin Laihian Hulmin kylässä ja Vaasan Palosaaressa. Elvi syntyi Helsingissä 1912, mutta muutti kesällä 1918 perheensä kanssa Laihialle isänsä Edvard Sinervon lapsuudenmaisemiin. Isä ja sisar olivat osallistuneet sisällissotaan punaisten puolella, isä jonkinlaisena vartiomiehenä ja sisar Sylvi-Kyllikki vallankumousoikeuden virkailijana, ja pelko valkoisten kostosta ajoi perheen pakosalle Pohjanmaalle. Laihian lisäksi perhe asui jonkin aikaa Vaasassa, jossa isä työskenteli levyseppänä ja Elvi aloitteli oppikoulua Vaasan tyttökoulussa nuorimman sisarensa Airan kanssa. Takaisin Helsinkiin perhe muutti isän kuoleman jälkeen 1926.

Palavankylän sepässä keskiössä on perheen isän unelma omasta sepän pajasta ja tämän unelman sortuminen, mutta samalla kuvataan koko perheen sopeutumista tai sopeutumattomuutta uuteen tilanteeseen ja uudelle paikkakunnalle. Taustalla on sisällissodan rikki repimä yhteiskunta ja hävinneiden osana on vaikeneminen omasta menneisyydestään. Ajatuksissaan kukin kuitenkin on vapaa käymään kamppailua entisyyden ja nykyisyyden vaatimusten välillä. Ainoastaan lapset pystyvät nauttimaan nykyhetkestä, ainakin ajoittain, ja tarkkailemaan ympäristöään vapaana vaatimuksista olla jotain muuta kuin ovat. Lapsia, Elmaa ja Esteriä kuvatessaan, Elvi Sinervo kuvaa samalla omaa ja läheisimmän sisarensa Airan lapsuutta.

Elvi Sinervo- elämäkertaprojektini on nyt puolessa välissä ja viime viikolla toteututin pitkäikäisen haaveeni ja kävin tutustumassa Hulmin kylän maisemiin. Olin saanut hyvät ohjeet eräältä paikalliselta Sinervojen kaukaiselta sukulaiselta ja niiden perusteella osasimme suunnistaa oikeille paikoille. Löysimme Venäjän vallan aikaisen kasarmin ja Laihian-joen ylittävän sillan, jolla paikallinen nuoriso 1900-luvun alussa järjesti tansseja ja jolla viisi paikallista valkoista nuorukaista sai surmansa sisällissodan alkukahinoissa venäläisiä vastaan. Sillan korvassa on nykyään sisällisodan, tai paikallisten mukaan vapaussodan, alkamisen muistomerkki. Edvard Sinervon, punaisena valkoisia paenneen sepän, paja nousi siis symbolisesti merkittävään paikkaan. Muistomerkki seisoo, nyt jo purettua, pajaa vastapäätä tien toisella puolella.



Oli jotenkin mieltä nostattavaa kuvitella sillalla seisoessani, joen rantaan laskeutuessani ja pientä ruohottunutta tietä kävellessäni, että Elvi on niillä samoilla paikoilla leikkinyt ja ihmetellyt maailmaa ja että hän 20 vuotta myöhemmin on osannut pukea tapahtumat ja maiseman niin tarkasti kirjassaan. Monissa antamissaan haastatteluissa Elvi on todennut, miten tärkeä merkitys Laihialla ja ylipäätään pohjalaisella maisemalla ja yhteisöllä, hänen kirjoittamiselleen on ollut. Siksi hän myöhäisellä iällään suri, että hänen tuotantonsa on lähes kokonaan ohitettu, kun puhutaan pohjalaisen maiseman kuvaajista.




Muistoksi paikalta otimme pari pientä ajan hiomaa kiveä. On hauska ajatella, että ne olivat olleet siellä jo noin sata vuotta sitten, kun Elvi sisarineen tarkkaili kuoriutuvia linnunpoikaisia.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

J.L. Runebergilla Porvooseen







Porvoon vuosina mietittiin monta kertaa, että pitäisi seilata m/s J.L.Runebergilla Porvoosta Helsinkiin, mutta aina se jäi tekemättä. Eipä tuo mitään, sillä onnistuuhan se reissu toisinkin päin eli Helsingistä Porvooseen.

Me lähdimme matkaan viime perjantaina Helsingin Kauppatorilta. Olin varannut liput muutamaa päivää aikaisemmin ja silloin sääennuste oli näyttänyt kaunista aurinkoista kesäpäivää, mutta todellisuus oli kuitenkin toista. Saimme tehdä matkaa pilvisessä ja sangen tuulisessa säässä (onneksi ei kuitenkaan satanut), mikä tarkoitti että ulkokannella tuli kesävetimiin sonnustautuneelle kylmä. Tai siis tosi kylmä. Onneksi laivalta löytyi sisätiloja ja huopia, niin matkan teko ei mennyt pelkästään kylmästä hytistessä.

Kylmästä huolimatta oli mukava matkata meriteitse rakkaaseen kaupunkiin. Erityisesti tulo Porvooseen oli sykähdyttävä, sillä vanhat tutut kulmat näyttivät aivan toisenlaisilta laivan yläkannelta katsottuina.






Vietimme Porvoossa mukavan päivän kuljeskellen. Bongasimme muutaman vanhan tutun ravintolan ja muutaman uuden. Porvoo on kyllä ravintola- ja kahvilatarjonnaltaan Suomen huippuluokkaa. Ehdoton matkakohde siitäkin syystä.





Oli kiva päivä!